Kevät on kivaa aikaa, aivastuttaa, nenä tippuu, silmät vuotaa, keuhkoja pistää ja muutenkin on ahdistavaa. Henki ei kulje edes takapuolesta. Antihistamiinia menee kourakaupalla ja astmapiippukin on pitänyt esille kaivella. Joka paikka on pölyä täynnä ja auto kattoa myöten kurassa.

Mutta siitä huolimatta. Sormia syyhyttää, kun pitäis päästä kukkapenkkiin piilottamaan kaikenlaista talvella hommattua siementä ja sipulia. Haravoitukin on jo. Esikasvatetut kukan alut alkaa jo nahistua kun eivät pääse isompaan tilaan.

Lumi sulaa, voi tehdä puroja, kukkia alkaa tulla päivittäin erilaisia, ja vaikken pidä vihreästä väristä on kevään hiirenkorvien väri aivan lumoavaa. Se on jotenkin lupaus uuden syntymisestä. Koski kuohuu, linnunpönttöjä roijataan puihin, toisiin tosin päättää muuttaa se pihakuusen orava, kusiaisiakin löytyi, jäät lähtevät järvestä, ja joidenkin pitää tehdä se kevään ensimmäinen melontaretkikin jokivartta pitkin. Onneksi en kuulu siihen melojien joukkoon. En voi käsittää mitä nautintoa on istua jääkylmässä inkkarissa takapuoli jäässä monta kilometriä veden ympäröimänä. Ois ihan taattu rakkotulehdus tuollaisen jälkeen. Luokittelen samaan joukkoon pilkkimisen kanssa. Ei meikäläisen hommaa.