21 vuotta sitten olin Kymenlaakson keskussairaalassa kainalossa vajaan vuorokauden ikäinen tytöntyllerö. Tarkka aika oli 02.55 kun reipas tyttö putkahti maailmaan 4150g ja 52 cm.

Pakkasta -27, jossa se keikkui viikon, siihen aikaan laitoksella vielä piti se viikko maata.

Vauva söi valtavalla ruokahalulla ja veteli välillä 5 tunnin unosia, tosin hoitsut oli sitä mieltä, että pitää viimeistään 4 tunnin välein syöttää. En välittänyt herätellä toista kun kuitenkin söi kunnolla. Ja eikä ehtinyt kun pystyasentoon hiukan kohottaa kun tuli vuosisadan röyhtäisy. Monesti hoitsut ohikulkeissaan pistivätkin päätään ovesta ja kysyivät kuka se oli. Eivätkä uskoneet kun kerroin sen olleen minun pikkuneitini.

Siellä herätettiin yölläkin syöttämään, mutta ensimmäisestä yöstä alkaen kotona neitokainen söi illalla kymmenen maissa ja seuraavan kerran aamulla kuudelta. Ei ole paljoa tarvinnut tämän kanssa öitä valvoa.

Ei kukaan edes uskonut sitä, että neitokainen nosteli päätään terhakkaasti jo laitoksella ennen kun näki. Siinä se miun kuuro ja sokea ja raajarikko

lapsukaiseni, jota raskausaikana povailtiin. Olin näet ihan alkuraskauden aikana saanut MPR-rokotteen tietämättä vielä silloin odottavani.

Ensin miut haukkui pystyyn se koulun terveydenhoitaja, sitten lääkäri sekä neuvolan terveydenhoitaja ja kaikki olivat sitä mieltä että pois on otettava, se on vammanen. En antanut periksi, vaan sanoin ottavani ite riskin ja ettei sitä keskeytetä. Ja paikallista kotikuuroutta lukuunottamatta lapsessa ei ollut silloin mitään vikaa. Kuulee ja näkee, jos haluaa, ja kaikki raajatkin on tallessa, oli ainakin keskiviikkona kun kahvilla käytiin.

Onnea Helena!