Sarjassa exän kootut jutut

Miltä hiihto maistuu?

KUKAPA meistä ei olisi lapsena kerennyt maistamaan lunta? Itse jopa olen maistanut pitovoidetta jo neljävuotiaana: se maistuu muovailuvahalle, jota minulle tarjoiltiin vasta Vainikkalan päiväkerhossa.

Erikoistutkija Lauri Laturetki Suomen hiihtotoimistosta on tehnyt havaintoja, miltä hiihto maistuu aikuisena. Oleellista makuaistimuksen laadulle on käytettävän hiihtonopeuden suuruus ja suunta.

Jos hiihdetään hitaasti hengästymättä, puhtailla laduilla, ei maistu oikein millekään, sillä makuaistimuksia tuottavat makuhermot pysyvät silloin kielen kera suussa. Vauhdin lisääntyessä kieli alkaa roikkua suun ulkopuolella sitä enemmän, mitä lujempaa mennään. Useimmat rajoittavat vauhtiaan siinä vaiheessa, kun mennään nopeutta "kieli vyön alla". Huolimattoman hiihtäjän meno maistuu silloin hyhhylle, ja juuri siksi huippuhiihtäjät käyttävät senverran tiukkoja housuja, ettei kieli vahingossa sujahtaisi kauluksesta sisään. Siksi he sietävät suurempaa nopeutta kuin muut.

Mutta sitten kun vauhti kasvaa vielä lisää, kieli alkaa laahata latua. Tällöin makuaistimus vastaa täydellisesti lapsena koettua lumi-pitovoideyhdistelmää.

Erikoistutkijan mukaan harjaantunut hiihtelijä kykenee tunnistamaan jopa kymmeniä eri suksivoidemerkkejä niiden flavourin perusteella. Jos ladulla vastikään on hiihdetty vanhoilla kunnon tervatuilla puusuksilla, voi ladulle kertyä herkkusuita riesaksi asti. Terva kun on heidän mukaansa oikeaa Suksivoiteiden Sorbusta. Näiden ladunsyöjien karkoittamiseen riittää pieni määrä koirankakkaa, jota levitetään oman suksen pohjaan ja hiihdetään liian hyvänmakuinen latu pilalle. Jotkut tuovat kokonaisen koiran ladulle sontimaan.  

Puolustusvoimat on osoittanut mielenkiintonsa tutkimusta kohtaan. Se aikoo kouluttaa muutaman jäljittäjän, jotka pystynevät tulevaisuudessa seuraamaan desanttien suksenjälkiä eksymättä. Armeija on värvännyt projektin pääjehuksi erikoismaistelutoimisto Fränti & Vahasen, jonka erityisalana on lentokoneiden jäljittäminen vain kiitorataa nuolaisemalla.  

Japanilaiset ovat puolestaan lumenpuutteessaan kehittäneet perinteisen ladun tilalle leijumagneettiladun, joka perustuu suprajohdetekniikkaan. Siinä hiihtäjä käyttää erikoisvalmisteisia suksia, jotka leijuvat magneettikentän varassa. Kitkaa ei ole menosuuntaan ollenkaan. Samalla magneettikenttä pitää huolen siitä, etteivät sauvat heilu liikaa sivulle niinkuin naapurin Herkolla, joka rei'ittää vastaantulijoiden pohkeet kepeillään.

Alamäessä vauhti kasvaa liki tolkuttomaksi, ja jos alamäen jälkeen tulee mutka, voi hiihtäjä katketa nilkoistaan, sukset kun eivät irtoa ladusta. Siksi käytetään myös päähänkiinnitettyä kolmatta suksea, joka pitää hiihtäjän radallaan vaikeissakin tilanteissa. Kaatuminen on mahdotonta. Takapuoli tosin saattaa hetkittäin heilahtaa sangen kauas sivulle, jolloin selkäranka murtuu. Neliraajahalvaus onkin yleinen vaiva magneettiladun käyttäjillä.   Erikoista ladussa on sen sataprosenttinen pito: sukset liikkuvat kärjen suuntaan kitkattomasti, taaksepäin eivät milliäkään. Siksi kannattaa olla huolellinen suksia jalkaan laittaessaan; jos toinen suksi menee takaperin, lähtee toinen jalka toiseen suuntaan kuin toinen. Urheilutermeistä löytyy ns. perseen repiminen, joka kuvannee tilannetta hyvin. Tähän leijumagneettilatuun on rakennettu automaattinen koiranpaskantunnistin, ja jos lurppa vääntää tortun ladulle, läjä sinkoutuu automaattisesti lähimmän omakotitalon postilaatikon edustalle. Tällä ladulla ei myöskään voi jäljittää ketään maistelemalla.